Esikoisromaanin kirjoittamisesta

Villy Lindfelt
Esikoistrillerini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi vuonna 2020 Siltalalta.

Tarina, joka oli pakko kirjoittaa

Sain neljänkympin korvilla idean tarinasta, joka oli pakko kirjoittaa. Tämä oli oma lähtökohtani kirjailijaksi tulemiselle. En siis päättänyt pottatukkaisena poikana päiväkodissa, että minusta tulee isona kirjailija. Mutta piirtelin paljon sarjakuvia, notkuin pikkukaupungin paikallisessa leffateatterissa juttelemassa elokuvista ja fanitin kaikkea missä luki Stephen King tai Sam Raimi. Kauppakorkeaan mennessäni haaveilin elokuvatuottajan urasta. Työurani aloitin mainostoimistossa. Tarinat kaikissa muodoissa ovat aina olleet intohimo ja iso osa elämääni. Nyt kun katson taaksepäin niin tuntuu, että juuri näin oli tarkoitettu.

Kaikki lähti liikkeelle kirjan nimestä. Miltä tuntuu tappaa. En tiedä mistä se oikein tuli, mutta se kolahti heti. Pian sen jälkeen sain idean tarinan erikoisesta alkuasetelmasta, josta tuli lopulta kirjan kantava teema. Omaksi huvikseni mietiskelin millaisen elokuvan tai kirjan näistä lähtökohdista saisi aikaiseksi. Kaiken piti jäädä kuitenkin vain ajattelun asteelle. Mutta kun olin pari vuotta kypsytellyt tarinaa mielessäni tuntui, että tämä pitää kertoa ja kirjoittaa.

Kaapista ulos

Kun ajatus romaanin kirjoittamisesta syntyi, pidin sen alkuun salassa. En kertonut mitään kenellekään. Ensimmäisen kerran kerroin kirjoitushaaveistani vaimolleni jonain perjantai- tai lauantai-iltana keittiön pöydän ääressä, kun lapset jo nukkuivat ja olin ainakin itse saattanut ottaa lasin tai pari jotain alkoholipitoista rohkaisuksi. Sen “tunnustaminen”, että haluan kirjoittaa romaanin tuntui todella vaikealta. Se nolotti ja hävetti. En tiedä miksi. Ajattelin, että vaimoni nauraisi ajatukselle. Mutta niin ei käynyt. Se oli suuri helpotus. Se oli ensimmäinen iso askel kohti kirjan kirjoittamista, että vaimoni ei nauranut kirjoitushaaveilleni.

Itse asiassa koko sinä aikana kun kirjoitin romaania en kertonut projektista kenellekään vaimoani ja kahta tytärtäni lukuun ottamatta. Miksi? Olen aina toiminut niin, että jos olen epävarma jostain (eli itsestäni), en kerro tekemisistäni tai tavoitteistani ennen kuin koen että kukaan ei voi enää horjuttaa minua asiassa. Siksi “tulin ulos” kirjan kanssa vasta kun kustannussopimus oli allekirjoitettu.

Valmistautuminen ja kirjoitustyön aloittaminen

Idea kirjasta syntyi ehkä muutama vuosi ennen kuin kirjoitin sanaakaan käsikirjoitusta, eli käytännössä noin viisi vuotta ennen kuin maaliskuussa 2020 luovutin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle viimeistä (mutta työlästä) editointikierrosta varten. Varsinainen kirjoitusvaihe kesti reilut pari vuotta. Tätä edelsi vielä noin puolen vuoden mittainen suunnitteluvaihe. Itse käsikirjoituksen kirjoittaminen oli siis reilun kahden vuoden projekti.

Alkuun tein vain muistiinpanoja tarinasta. Kirjoitin kaikenlaisia asioita joita halusin kirjaani sisällyttää. Kohtauksia, henkilöhahmoja, juonen kannalta keskeisiä tapahtumia, tunnelmaa. Karkealla tasolla hahmottelin tarinan kokonaisuudessaan ennen kuin aloin kirjoittaa käsikirjoitusta. En kuitenkaan tehnyt insinöörimäisen yksityiskohtaista kohtaussuunnitelmaa ennen kirjoitustyön aloittamista. Tiesin miten kirja alkaa ja loppuu ja mitä olennaista siinä välissä tapahtuu ja koin tämän riittäväksi muistiinpanojen ohella. Jossain vaiheessa piti sitten uskaltaa ryhtyä kirjoittamaan.

Iso välietappi

Yksi merkittävä välietappi oli kun olin kirjoittanut kymmenen liuskaa valmista tekstiä. Annoin tekstin vaimolleni luettavaksi ja ajattelin, että jos hän nauraa sille niin tämä oli tässä. Mutta hän ei nauranut tälläkään kertaa, vaan suorastaan kannusti jatkamaan. Niinpä jatkoin kirjoittamista.

Muutama sana työskentelystä

Kirjoitusprosessin aikana luin paljon romaaneja, mutta luin niitä nyt myös tavoitteellisesti, eli luin teoksia joista ajattelin olevan hyötyä projektilleni. Luin ja luen myös edelleen luovaa kirjoittamista koskevaa kirjallisuutta paljon. Katsoin mitä yliopistojen kursseilla luetaan (Harvardista lähtien) ja luin samoja kirjoja. Kävin myös muutaman kirjoittamiseen liittyvän verkkokurssin. Luin netistä arvostamieni kirjailijoiden haastatteluja (suosittelen tätä kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille). Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa sellaisia paneelikeskusteluja, jotka liittyivät kirjoittamiseen. Sain näistä työkaluja, varmuutta ja itseluottamusta kirjoittamiseen.

Kun aloitin kirjoittamisen, kirjoitin tärkeimmän alkukohtauksen ja sen jälkeen loppukohtauksen. Näiden väliin lähdin kirjoittamaan kohtauksia lineaarisessa järjestyksessä, eli siinä järjestyksessä kuin lukija niitä lukee. Itselleni toimiva tapa oli se, että mietin kohtaukset melko pitkälle valmiiksi ensin vain päässäni ja vasta sitten “dokumentoin” ne paperille. Eli ennen kuin aloin kirjoittaa, tiesin jo miten haluan aloittaa kohtauksen, mitä siinä pitää tapahtua, mihin sen pitää päättyä. Mitä tapahtuu sen jälkeen. Kirjoitin kannettavalla, iPadilla ja kännykällä. Kotona, kahvilassa, parkkipaikalla, milloin missäkin. Koko ajan tein ja täydensin samalla myös kirjaa koskevia muistiinpanoja.

Julkaistava kirja on ehkä kolmastoista versio käsikirjoituksesta. Joitain kohtauksia ja kappaleita olen kirjoittanut uusiksi varmasti toista sataa kertaa. Vaikka moni asia on muuttunut, tarina on olennaisilta osin edelleen sama. Mutta sen olen nyt oppinut, että kirja tehdään vasta editoinnissa. Sen tajuaminen oli samalla huojentavaa. Käsikirjoituksen ensimmäisen version ei tarvitse olla edes lähellä julkaisukelpoista kirjaa.

Käsikirjoituksen lähettäminen

Kun olin muutaman kierroksen itse editoinut käsikirjoitusta lähetin sen kustantajalle. Halusin saada palautetta mihin suuntaan tekstiä pitäisi kehittää ja en keksinyt oikein muutakaan kuin tarjota käsikirjoitusta kustantamolle. (Jälkeenpäin ajatellen lähetin sen varmasti aivan liian aikaisin, mutta en tiedä olisinko voinut oikein toisin tehdä siinä tilanteessa.)

Lähetin käsikirjoituksen myös Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun, jonka palaute (kahdeksansivuinen analyysi) oli paitsi kirjoittamisen kannalta arvokasta, myös rohkaisevaa. Vasta tässä vaiheessa googlailin ensimmäistä kertaa mitä tarkoittaa se, että tarjotaan käsikirjoitusta kustantajalle. Järkytyin, kun sain selville kuinka pieni on todennäköisyys saada kustantamoilta edes palautetta käsikirjoitukselle, kustannussopimuksesta puhumattakaan. Onneksi googlasin näitä asioita vasta tuolloin, sillä en tiedä olisiko sillä ollut vaikutusta kirjoitusprojektiin jos olisin tiennyt niistä aiemmin. Toisaalta jos olen jonkun asian suhteen ollut intohimoinen, olen usein yrittänyt heikoista todennäköisyyksistä huolimatta.

Vastausta odotellessani myös tajusin, että en kirjoittanut tätä itseäni varten. Tämä ei ollut terapiaa, ei mikään pöytälaatikkoprojekti, kirjoitin kirjaa muiden luettavaksi. Halu saada kirja julkaistuksi kasvoi. Melko nopeasti Kustannusosakeyhtiö Siltalasta reagoitiin käsikirjoitukseen, alkoi sähköpostikirjeenvaihto ja syksyn 2019 käytin siihen, että muokkasin tekstiä heiltä saadun palautteen pohjalta. Tammikuussa 2020 allekirjoitin Siltalan kanssa kustannussopimuksen, se oli upea ja tunteellinen hetki. Käsikirjoituksen muokkaus jatkui. Kun kirja ilmestyy elokuussa 2020 on kulunut noin vuosi siitä, kun lähetin käsikirjoituksen kustantajalle. Nyt ajatellen se on mielestäni aika lyhyt aika, vaikka odotus silloin tuntui lähes sietämättömältä.

Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimisto 31.1.2020. Nimet paperissa ja hymy herkässä. Vasemmalla Touko Siltala, kameran takana toimituspäällikkö Sari Rainio.

Kustantajan rooli kirjan viimeistelyssä

Kirjan kannessa on yleensä vain yksi nimi. Se antaa väärän kuvan siitä, että kirja olisi vain yhden ihmisen työn tulosta. Olen kiitollinen kustantajalle siitä, että he näkivät lähettämässäni käsikirjoituksessa potentiaalia, ottivat riskin ja tekivät päätöksen kirjani julkaisemisesta. Mutta erityisen kiitollinen olen siitä, että olen saanut paljon kaistaa äärimmäisen ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta. Kun tunteet kävivät pohjamudissa sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen (kun luin netistä todennäköisyyksiä ja ajattelin että tämä oli sitten tässä), sisuunnuin ja päätin vastausta odotellessani että jos olen jo näin pitkällä niin julkaisen kirjan vaikka omakustanteena jos ei muu onnistu. Mutta tuo kirja ei olisi ollut laadullisesti samaa tasoa kirjan kanssa, joka muotoutui kustannustoimittajayhteistyön tuloksena. Kiitos kustannustoimittajan arvokkaan työpanoksen, olen sitä mieltä että kirjasta on nyt syntymässä paras mahdollinen versio.

Tunnelmat julkaisun ympärillä

Romaanin kirjoittaminen on ollut yksi antoisimmista, mutta myös älyllisesti haastavimmista asioista joita olen tehnyt. Se onkin yksi syy miksi arvostukseni kirjailijoita kohtaan on noussut suunnattomasti. Varsinkin esikoiskirjailijoita, sillä tajuan nyt millaisia todennäköisyyksiä vastaan he taistelevat omia intohimoja toteuttaessaan. He antavat kaikkensa, niin minäkin tein, ilman b-suunnitelmia tai takeita onnistumisesta.

- Villy

Villy Lindfeltin esikoistrilleri Miltä tuntuu tappaa ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Siltalan julkaisemana vuonna 2020.

Kuva: Laura Malmivaara