How I Became a Debut Novelist

Villy Lindfelt
My debut thriller How it Feels to Kill was published in Finnish in 2020 by Siltala Publishing.

A story that I just had to write

When I was in my forties, I got an idea for a story that I just had to write. This was my own starting point for becoming an author. So I didn’t shout out loud in kindergarten that one day I will become a famous writer. But as a teenager, I drew a lot of cartoons, used to hang out at a local small town movie theater, and was a fan of everything that had the name Stephen King or Sam Raimi on it. When I entered the university, I dreamed of having a career as a film producer. My first employer was an advertising agency. Stories in all their forms have always been a passion and a big part of my life. Now when I look back, it feels like this was exactly what was meant to be.

It all started with the name of the book. How It Feels to Kill. I thought it was awesome. I don’t know where it really came from, but it hit me right away. Shortly afterwards, I got an idea of ​​the story’s special initial setup, which eventually became the main theme of the book. For my own amusement, I wondered what kind of film or book I would make from these starting points. However, everything was supposed to remain in my private thoughts only. But when I had developed the story for a couple of years in my mind, it felt like this story must be told and written.

Revealing my secret desire

When the idea of ​​writing a novel arose, I kept it first secret. I didn't tell anyone anything. The first time I shared my writing dreams with to wife, it was one Friday or Saturday night at the kitchen when the kids were already asleep. I think I had first a glass or two of something with alcohol for an encouragement. Admitting the fact that I wanted to write a novel felt really difficult. I was embarrassed and ashamed, I don’t know why. I actually thought my wife would laugh. But she didn’t and it was a great relief. It was the first big step towards writing a novel that my wife didn’t laugh at my writing dreams.

In fact, all the while I was writing the novel, I didn’t tell anyone about the project except my wife and two daughters. Why? I have always done so that if I am unsure about something (i.e. myself), I will not tell my doings or my goals before I feel that no one can “shake” me. Therefore, I revealed my novel writing project actually only after the publishing agreement was signed.

Making preparations and starting to write

The story idea for the thriller novel came about maybe about a few years before I wrote even a word of manuscript, I guess it was about five to six years before I handed over the final version of the manuscript to the publisher in March 2020 for the last (but laborious) round of editing. The actual writing phase took just over a couple of years. This was preceded by yet about half a year-long planning phase. So writing the script itself was a project of just over two years.

At first I just made some notes of the story. I wrote all sorts of things I wanted to include in my book. Scenes, characters, key events from the plot, atmosphere. On a rough level, I outlined the story as a whole before I started writing the script. However, I didn’t make an engineer-detailed scene plan before I started writing. I knew how the book would start and end and what was essential in between, and I felt this was enough in addition to the notes. At some point I just had to have courage to start writing.

Big milestone

One notable milestone was when I had written first ten pages of the novel. I gave the text to my wife to read and thought that if she laughs at it this time then this was it. But she didn’t laugh this time either, but actually encouraged to continue. So I kept writing.

A few words about my working methods

During the writing process, I read a lot of novels, but I read them also purposefully, i.e. I read works that I thought would be useful for my project. I also read a lot of literature on creative writing. I looked at what is being read at university courses and read the same books. I also took a few online courses related to writing. I read online interviews of writers (I recommend this to anyone interested in writing). I went to a book fair to listen to panel discussions related to writing. All these tools helped me in gaining confidence to write.

When I started writing, I wrote the main opening scene and then the ending scene. Between these, I wrote the scenes in a linear order, that is, in the order in which the reader reads them. The way that worked for me was to think the scenes in detail first, just in my head, and only then “document” them on paper. So before I started writing, I already knew how I wanted to start a scene, what had to happen in it, where it had to end. What happens after that. I wrote on a laptop, iPad and cell phone. At home, in a cafe, in a parking lot, anytime anywhere. At the same time, I also made and modified the notes on the story.

The published novel is perhaps the thirteenth version of the manuscript. Some of the scenes and paragraphs I have rewritten certainly a hundred times. While many things changed, the story remained essentially the same all the time. But now I have learned that the book, the finished product, is really made in the editing phase.

Sending the manuscript to a publisher

After editing the script for a few rounds by myself, I sent it to the publisher. I wanted to get feedback on which direction the text should be developed and I didn’t really know any other solution to it than to offer the script to a publisher. (In hindsight, I certainly sent it far too early, but I don't know if I could have done anything differently in that situation.)

I also sent the manuscript to a review service, whose feedback (eight-page analysis) was not only valuable for writing, but also encouraging. It is only at this point that I googled for the first time what it means to provide a script to a publisher. I was shocked to find out how small the likelihood of even getting feedback on the script from publishers is, not to mention getting a publishing agreement. Luckily, I didn’t google these things earlier, because I don’t know if it would have had an impact on the writing project if I had known about these things before. On the other hand, when a person is passionate about something, he/she often tries despite the poor odds.

While waiting for an answer, I also realized that I was not writing this for myself. This was not therapy, not a desk drawer project, I wrote a book for others to read. The desire to have the book published grew. Pretty quickly, Siltala Publishing responded to me, e-mail correspondence began, and the fall of 2019 I used for editing the text based on the feedback I received. In January 2020, I signed a publishing agreement with Siltala, it was a wonderful and emotional moment. The script continued to be edited. When the book came out in August 2020, about a year had passed since I sent the manuscript to the publisher. Thinking now, I think it’s a pretty short time, even though the wait at the time seemed almost unbearable.

Happy faces at the Siltala office on January 31, 2020. This was the day I signed the publishing agreement. On the left is Touko Siltala (founder and publisher) and behind the camera is Sari Rainio, who was the editor for my book.

The role of the publishing company

There is usually only one name on the cover of a novel. It gives a false impression that the book is the result of the work of only one person. I am grateful to the publisher that they saw potential in the manuscript, took the risk and made the publishing decision. But I am particularly grateful for the fact that I have received a lot of time from an extremely skilled editor. With the help of the editor I think that the final end product is the best possible version of the story.

My thoughts around the publishing date

The writing a novel has been one of the most rewarding, but also intellectually challenging things I've done. That is one of the reasons why my appreciation for writers has risen tremendously. Especially debut novelists, because I now realize what probabilities they are fighting against in the realization of their own dreams. They give their all, as I also did, without b-plans or guarantees of success.

-Villy Lindfelt, author of the novel How It Feels to Kill

Photo: Laura Malmivaara

Kvartaali kirjailijana

Villy Lindfelt

Kuva: Laura Malmivaara

”Kirjailija” Villy Lindfelt

Esikoisromaanini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi noin kolme kuukautta sitten ja se tuntuu edelleen lähinnä vain hyvältä läpältä, jos joku puhuu minusta kirjailijana. Väinö Linna oli kirjailija. Kari Hotakainen on kirjailija. Ja Leena Lehtolainen on sellainen. Mutta Villy Lindfelt? Kamoon.

Totuttelu uuteen titteliin alkoi kustantajan syyskatalogista keväällä 2020. Se oli ensimmäinen paikka, jossa minut esiteltiin kirjailija Villy Lindfeltinä. Sen jälkeen olen esiintynyt Helsingin kirjamessuilla ja kirjastovierailulla samassa ominaisuudessa – tällaisissa tilaisuuksissa ja niiden markkinoinnissa ei vain ole muuta vaihtoehtoa, kuin puhua haastateltavasta tai vieraasta kirjailijana.

”Kirjailija.” En osaa laittaa itseäni siihen lokeroon. Toistaiseksi olen sellainen ehkä hipsukoissa. En edes tunne yhtään kirjailijaa. Ja olen jutellutkin oikeastaan vain yhden esikoiskirjailijan ja toisen tulevan esikoiskirjailijan kanssa. Molempien kanssa keskustelimme myös siitä, että voimmeko me kutsua itseämme kirjailijoiksi. Riittääkö siihen kustannussopimus? Tai pitääkö olla julkaistu kirja? Vai jopa kaksi kirjaa? Puheisiin sotkeutui jo iloisesti mukaan Kirjailijaliiton jäsenyyden edellytykset, joka on kokonaan toinen keskustelu.

Toisaalta kirjailija-statuksen saavuttaminen ei ole ollut minulle tärkeä asia. Tärkeää on ollut tarinoiden kirjoittaminen ja niiden julkaiseminen muiden luettavaksi. Ja olisihan se kiva, jos siitä vähän fyrkkaakin saisi, eli haluan tehdä sitä ammattimaisesti hyvän kustantajan kanssa. Joten ehkä olenkin kirjoittaja?

Oli miten oli, jos puhutaan puhtaasti ammatillisesta samastumisesta, olen oikeastaan insinööri – olen valtaosan elämästäni ollut sellaisten ympäröimä ja heidän kanssaan tunnen oloni kotoisimmaksi. Mutta insinöörikin olen kuitenkin enintään vain hipsukoissa.

Kirkkaiden valojen alla

Kirjailijaksi tuleminen on opettanut monia asioita. Kirjoitusprosessin aikana opin, että valtaosa kirjoitustyöstä on uudelleenkirjoittamista: editointia, muokkaamista, lisäämistä, poistamista ja niin edelleen. Nyt kun kirjoitan toista kirjaa, heitin ensimmäiset 50 sivua roskiin ja aloitin alusta. Teksti ei vain toiminut. Nyt toimii.

En myöskään osannut kuvitella, kuinka paljon kirjoittamiseen liittyy yksityiskohtien tarkistamista. Kirjailija Tommi Kinnunen (hän on oikea kirjailija) totesi jossain haastattelussa, että kun hän kirjoittaa kirjan, puolet ajasta menee tarinan ideointiin ja kirjoittamiseen ja toinen puolisko faktojen tarkistamiseen. Niin merkittävä asia fiktiossakin on yksityiskohtien totuudenmukaisuus.

Mutta itsensä asettaminen julkisen arvostelun kohteeksi – se on ollut se kirjan julkaisemiseen liittyvä asia, josta minulla ei ollut mitään aiempaa kokemusta. Tietyllä tavalla kirjan julkaiseminen on kuin osallistuisi missikisaan. Siinä hypätään lavalle puolialastomana ja haavoittuvaisena, ”virheet” paljastavien räikeiden spottivalojen alle. Kaikki saavat sanoa mitä haluavat. Mutta hymyillä pitää niillekin tuomareille, joiden mieltymyksiä sinä et vastaa.

Samalla tavalla kirjailija hyppää räikeiden valojen alle alastomana ja haavoittuvaisena antaessaan tekstinsä muiden, myös tuntemattomien ihmisten, luettavaksi. Moni ystävä on kysynytkin, että miten oikein uskallan tehdä jotain tällaista, näin intiimiä.

Tiedän, että ystävät ja sukulaiset ovat lempeitä arvioissaan. Mutta tiedän myös, että muilla ei ole sellaista velvoitetta. Lohdullista on silti se, että objektiivista totuutta ei ole, on vain (subjektiivisia) mieltymyksiä ja makuasioita. Riittää, että minäkin kirjailijana löydän kirjoilleni ne lukijat, joiden mieltymykset vastaavat omiani.

Arvioiden vastaanottaminen

Olen häkeltynyt siitä, että olen saanut kirjastani niin paljon positiivista palautetta ja positiivisia arvioita lukijoilta, bloggareilta ja medialtakin. Uskallan silti luvata, että kirjan kun kirjoittaa, palautetta tulee koko skaalalta. Minunkin kirjani arvioissa on ollut koko skaala käytössä. Eihän se edes olisi mahdollista, että kaikki siitä pitäisivät.

Kirjailijan on osattava olla kiitollinen jokaiselle ihmiselle, joka on käyttänyt 7-12 tuntia omaa aikaansa kirjan lukemiseen tai kuuntelemiseen. Riippumatta siitä, mitä tämä piti kirjasta. Kritiikin tai negatiivisen palautteen vastaanottaminen vaati kuitenkin opettelemista ja tietynlaista itsensä ”psyykkaamista”. Parhaimmillaan sellaisesta palautteesta voi saada eväitä kirjoitustyöhön. Ja silloin jos ei onnistu löytämään mitään positiivista negatiivisesta palautteesta, voi kokeilla (jos pystyy) vaikkapa myötätuntoa arvioijaa kohtaan. Bradley Cooperin repliikki (ehkä tahattomasti) ilkeämieliselle veljelleen hetken miettimisen jälkeen The Silver Linings Playbook -elokuvassa on loistava: ”I got nothing but love for you, brother.” Kokeile samaa.

Bradley Cooper, The Silver Linings Playbook (2012)

Uusi aamu

Idea seuraavasta kirjasta muhi pitkään, mutta ei ollut helppoa jatkaa heti uuden kirjan kirjoittamisella. Olin kuitenkin varma siitä, että kirjoitan lisää kirjoja. Keväällä lupasin myös kustannustoimittajalleni, että en aloita uuden kirjan kirjoittamista ennen kuin Miltä tuntuu tappaa on täysin valmis. Se oli fiksu lupaus.

Niinpä aloin kirjoittaa toista kirjaa kesällä, vähän ennen Miltä tuntuu tappaa -kirjan julkaisua. Julkaisu kuitenkin sotki ajatukset ja keskittymiskyvyn pariksi kuukaudeksi. Toisen kirjan kirjoittamiseen tuli taukoa ja etäisyyttä. Kirjan markkinointi vei myös aikaa ja niin sen pitääkin. Etäisyys toiseen kirjaan myös kannatti, sain kiinni tarinan ongelmakohdista. Ensimmäiset 50 sivua meni lähes kokonaan roskiin, aloitin alusta ja nyt homma toimii. En kuitenkaan uskalla luvata milloin tästä tulee valmista. Mutta lupaan, että valmista tulee ja tämäkin kirja vielä ilmestyy.

- Villy

Esikoisromaanini Miltä tuntuu tappaa julkaistiin elokuussa 2020 Siltalan kustantamana.

Jännityskirjojen onnistuneita elokuvasovituksia

Villy Lindfelt

Kirjailija, esikoistrillerini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi 2020 Siltalan julkaisemana.

”Kyllä kirja oli parempi kuin leffa”, kuulee usein sanottavan.

Mutta entäs ne kirjat, joiden kohdalla voi sanoa, että elokuva oli hyvä siinä missä kirjakin? Esittelen alla 17 hyvää jännitys- ja rikosromaania, joiden osalta onnistuttiin mielestäni hienosti myös elokuvanteossa. Katso, löytyykö listalta tuttuja kirjoja tai elokuvia!

Menneisyyden ote

Dennis Lehane on varsinainen elokuvalinko, jos mietitään miten paljon hänen teoksiaan on sovitettu onnistuneesti elokuviksi. Hän on myös yksi lempikirjailijoistani rikosromaanien saralla – yksi ainoista miesrikoskirjailijoista, joiden teoksia luen säännöllisesti. Lehanen kirjoja löytyy melko hyvin mm. Helsingin kirjastoista. Clint Eastwood ohjasi Menneisyyden otteen elokuvaversion vuonna 2003. Eastwood voitti elokuvallaan kaksi Oscar-palkintoa, ollen ehdolla yhteensä kuudessa kategoriassa (mm. paras sovitettu käsikirjoitus).

Suljettu saari

Toinen hyvä Lehanen kirjan filmatisointi on Suljettu saari. Elokuvaversion ohjasi Martin Scorsese ja pääosaa esitti Leonardo DiCaprio.

Likaista rahaa

Listan kolmas Lehane-filmatisointi on kirjasta Likaista rahaa. Elokuva jäi The Sopranos -tv-sarjassa Tony Sopranoa esittäneen James Gandolfinin viimeiseksi roolityöksi.

25th Hour

David Benioffin 25th Hourissa seurataan huumediilerin viimeistä vuorokautta hänen hyvästellessään kaverit ja perheensä ennen kuin hän menee suorittamaan pitkää vankilatuomiota. Kirja oli kuin tehty elokuvaksi ja se saikin ansaitsemansa käsittelyn Spike Leen ohjauksessa. Kirja oli David Benioffin esikoisromaani. Mies on sittemmin kunnostautunut mm. HBO:n Game of Thronesin luojana ja käsikirjoittajana. 25th Houria ei ole mielestäni suomennettu.

Winter’s Bone

Olen lukenut eri yhteyksissä, että Daniel Woodrell on yksi aliarvostetuimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. On helppo olla samaa mieltä, en oikein ymmärrä miksi miehen teokset eivät ole saavuttaneet suurempaa suosiota. Woodrellin Winter’s Bone on yksi parhaita rikosromaaneja, joita olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut. Hänen tyylinsä tuo mieleen Cormac McCarthyn, joka ehkä selittää myös miksi pidän Woodrellista. Winter’s Bonesta tehtiin pienen budjetin elokuva vuonna 2010, joka sai 4 Oscar-ehdokkuutta ja siivitti pääroolia esittäneen Jennifer Lawrencen uran huimaan nousuun. Woodrellin teoksia ei ole käsittääkseni lainkaan suomennettu.

Kummisetä

Mario Puzon Kummisetä ei esittelyjä kaipaa kirjana tai elokuvina. Yksi kaikkien aikojen elokuvatrilogioista, jonka katson aina silloin tällöin uudelleen.

Tie

Cormac McCarthyn dystopia Tie on yksi vaikuttavimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. McCarthy voitti kirjallaan mm. Pulitzer-palkinnon. Elokuvaversio on myös todella hyvä, mutta ei yllä ehkä aivan samaan tasoon, kuin toinen McCarthyn kirjan filmatisointi, eli Menetetty maa.

Menetetty maa

Cormac McCarthyn Menetetty maa on yksi listan lempikirjoistani. En tiedä toista kirjaa, joka olisi niin lähellä elokuvasovitusta, kuin McCarthyn Menetetty maa. Siihen löytyy myös aika mielenkiintoinen selitys. McCarthy kirjoitti tarinan ensin elokuvakäsikirjoitukseksi ja kauppasi sitä useammalle tuotantoyhtiölle, mutta siitä ei tuolloin kiinnostuttu. Sitten hän kirjoitti käsikirjoituksen romaaniksi, se julkaistiin ja kirja sai kuuluisat Coenin veljekset (Ethan ja Joel Coen) kiinnostumaan sen filmatisoinnista. He tekivät romaanista elokuvan ja voittivat sillä neljä Oscar-palkintoa (mm. paras sovitettu käsikirjoitus). Elokuvan Anton Chigurghia (Javier Bardem) pidetään yhtenä kaikkien aikojen elokuvapahiksista Uhrilampaiden Hannibal Lecterin ja Star Warsin Darth Vaderin rinnalla.

Drive

James Sallisin Drive on ehkäpä listan kirjoista selvimmin sellainen, jossa elokuvaversio oli kirjaa parempi. Ei kirjakaan huono ole, mutta tanskalaisen Nicolas Winding Refnin ohjaama Drive nousi elokuvana jonkinlaiseen kulttisuosioon. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Winding Refnillä ei itsellään ole edes ajokorttia! Olin myös yllättynyt kuultuani, että elokuva pohjautui romaaniin. Kirja on julkaistu suomennoksena nimellä Kylmä kyyti (Arktinen banaani), tätäkään ei moni varmasti tiedä. Drive edusti mielestäni juonellisesti suoraviivaisten ja yksinkertaisten rikoselokuvien uudenlaista aaltoa. Sitä samaa, jota mm. Taylor Sheridanin käsikirjoittama elokuvatrilogia Wind River, Hell or Highwater ja Sicario edustaa.

Kiltti tyttö

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut minulle henkilökohtaisesti merkittävä teos, yksi keskeisimpiä vaikuttajia siihen, että halusin kirjoittaa romaanin. Kirja oli valtaisa menestys ja mm. Fight Club -elokuvan ohjaajana tunnettu David Fincher ohjasi siitä erinomaisen elokuvan. Sivumainintana sanon vielä sen, että Kiltti tyttö toimii hienosti myös äänikirjana. Flynnin toinen romaani Teräviä esineitä päätyi HBO:lle minisarjaksi ja hän on lisäksi kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksen mm. Widows-elokuvaan.

Firma

Useammasta John Grishamin kirjasta on tehty elokuva, mutta Firma on mielestäni yksi niistä parhaista ja pidin siitä myös kirjana. Noin muuten en ole mikään valtava John Grisham -fani.

Ole luonani aina

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina on tällä listalla jonkinlaisena bonuksena. Kirjaa ei ehkä voi kategorisoida jännitys- tai rikosromaaniksi, mutta sen laittaminen ylipäätään mihinkään lokeroon on vaikeaa (vaikka dystopia se toki on). Ishiguro on kuin kaunokirjallisuuden Christopher Nolan (mm. Tenetin, Dunkirkin jaThe Dark Knight -trilogian ohjaaja) – aivan kuin Nolanin elokuvissa, en aina oikein ymmärrä mitä Ishiguron kirjoissa tapahtuu. Silti pidän niistä suunnattoman paljon.

Miehet jotka vihaavat naisia

Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia on minulle tärkeä kirja samalla tavalla kuin Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Ja tässä kohtaa täytyy vielä todeta, että kirjasta tehty ruotsalainen elokuva oli paljon parempi, kuin David Fincherin ohjaama Hollywood-versio samaisesta teoksesta.

Uhrilampaat

Thomas Harrisin Uhrilampaat on toinen sellainen kirja tältä listalta, jonka kohdalla olen sitä mieltä, että elokuva oli selvästi kirjaa parempi. Toisaalta – elokuva on verkkopalvelu iMDb:ssä rankattu kautta aikojen 23. parhaaksi elokuvaksi, se voitti viisi Oscar-palkintoa ja Anthony Hopkinsin esittämää Hannibal Lecteriä pidetään yhtenä kaikkien aikojen elokuvapahiksista. Elokuvasta tuli Kummisedän kaltainen klassikko.

Nainen junassa

Paula Hawkinsin Nainen junassa -romaanissa on paljon samaa, kuin Gillian Flynnin Kiltissä tytössä: päähenkilönä epäluotettava naiskertoja ja selvitettävänä mahdollinen parisuhteeseen liittyvä murhamysteeri. Kirja oli menestys, samoin elokuva.

Syvä joki

Äijäporukalla eräjormailemaan, mikä voisi mennä pieleen? Tässä lähtökohta James Dickeyn Syvä joki -romaanille. Vuonna 2005 Time-lehti rankkasi teoksen 100 parhaan vuoden 1923 jälkeen kirjoitetun englanninkielisen kirjan joukkoon, joten aika merkittävästä romaanista on kyse. Kirjasta vuonna 1972 tehty elokuva on myös klassikko ja sai tuolloin kolme Oscar-ehdokkuutta.

I’m Thinking of Ending Things

Nyt myönnän, että tätä kirjoittaessani en ole vielä katsonut Iain Reidin I’m Thinking of Ending Things -esikoisromaanin elokuvaversiota. Mutta avaan sipsipussin ja cokiksen heti, kun olen julkaissut tämän kirjoituksen ja alan katsoa elokuvaa. Pidin kirjasta ja uskallan luottaa, että elokuvakin on hyvä. Elokuva on juuri julkaistu suoratoistopalvelu Netflixissä ja sen on ohjannut Oscar-voittaja Charlie Kaufman. Kaufman osti myös Reidin toisen romaanin Foen elokuvaoikeudet jo ennen kirjan julkaisua. Foe oli silti mielestäni kirjana parempi kuin tämä Reidin esikoinen.

-Villy

Esikoisromaanini Miltä tuntuu tappaa julkaistiin 2020 Siltalan kustantamana. Haaveilen siitä, että näkisin kirjani vielä joskus valkokankaalla tai suoratoistopalvelussa.

Kuva: Laura Malmivaara

Lukupiirit

Jos luet kirjoja lukupiirissä tai haluaisit sellaista kokeilla, Miltä tuntuu tappaa -kirjalle on tarjolla lista valmiita lukupiirikysymyksiä ja keskustelunaiheita. Kysymyksiä voi käyttää myös kirjaa lukiessa ihan vain omiin pohdintoihin. Lukupiirikysymykset löytyvät täältä: villylindfelt.com/lukupiirikysymyksia-milta-tuntuu-tappaa

Turun kaupunginkirjaston järjestämä virtuaalinen Miltä tuntuu tappaa -lukupiiri

Toinen lukupiireihin liittyvä asia on se, että Turun kaupunginkirjasto järjestää virtuaalisen lukupiirin Facebook-ryhmän muodossa, jossa olen mukana lukupiirikeskustelijana ja -moderoijana. Lukupiiri starttaa 14.9.2020 ja se on kaikille avoin. Lukupiiri huipentuu kahteen livelähetykseen (8.10.2020 ja 10.10.2020), jossa keskustelen kirjastani kommenttien ja kysymysten pohjalta.

Liity ryhmään täällä: facebook.com/groups/lindfeltinlukupiiri

Blogikirjoitus kustantajan nettisivuilla

Kustantajani Siltalan nettisivuilla on kirjoittamani blogikirjoitus otsikolla “Mitä esikoisromaanin kirjoittaminen opetti minulle”. Avaan siinä hiukan kirjoitusprojektin aikaisia tuntemuksia ja asioita, joita matkan aikana opin. Kirjoituksen lopussa on myös aikajana siitä, miten kaikki meni. Kannattaa käydä lukemassa.

https://www.siltalapublishing.fi/blogi/mita-esikoisromaanin-kirjoittaminen-opetti-minulle/

Miten kirjan kirjoittaminen on muuttanut lukutottumuksiani

Villy Lindfelt, kirjailija
Esikoistrillerini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi 2020.

Kuva: Patrick Tomasso, Unsplash

Mitä luen? Montako kirjaa vuodessa? Onko kirjan kirjoittaminen vaikuttanut lukemiseeni?

Paitsi että ihmiset ovat olleet kiinnostuneita kirjoittamisestani, moni on kysellyt nyt myös siitä mitä ja miten luen. Koska olen itsekin kiinnostunut siitä miten muut lukevat, myös toiset kirjailijat, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan omasta lukemisestani. Lopussa mainitsen vielä muutamia vaikuttavia kirjoja.

Lukemiseni numeroina

En pidä päiväkirjaa lukemistani kirjoista enkä laske montako kirjaa luen vuodessa. En aseta myöskään lukutavoitteita. Jos pitäisi jotain arvata, sanoisin että luen 60 – 100 kirjaa vuodessa. Luen aina jotain kirjaa, se saa riittää. Luen yleensä yhtä kirjaa kerrallaan, joku äänikirja saattaa kylläkin olla samaan aikaan kuuntelussa. Tietokirjoja, erityisesti luovaa kirjoittamista koskevia kirjoja, saatan lukea vaikka joku romaani olisikin kesken. Äänikirjoja kuuntelen liikkuessani, muuten yleensä luen kirjat. Lukemistani kirjoista ehkä 20 – 30 % on englanninkielisiä (lähinnä siksi, että en malta odottaa suomennosta tai sellaista ei ylipäätään ole saatavilla). Englanninkieliset kirjat hankin ja luen lähes poikkeuksetta e-kirjoina.

Miten kirjoittaminen on vaikuttanut lukemiseeni

Pääasiassa luen kirjoja aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa lukija. Mutta on kirjan kirjoittaminen silti vaikuttanut lukutottumuksiini. Ensinnäkin luen nykyään hitaammin. Tämä ei ole ollut mikään tietoinen päätös, olen vain huomannut että vauhti on hidastunut ja että ajattelen lukemaani tekstiä enemmän. Saatan myös jäädä miettimään (tai ihailemaan) kirjailijan käyttämiä kerronnallisia tekniikoita, joka sekin voi hidastaa lukemistani.

Toinen selkeä muutos on ollut se, että pyrin lukemaan “huonotkin” kirjat loppuun. “Huonolla” tarkoitan nyt sitä, että kirja ei ollut minun makuuni. Aina en tässä onnistu. Silloin kun onnistun teen sen myös siksi, että yritän miettiä mikä kirjassa oikein tökki. Tämä on mielestäni ammatillisesti kehittävää. (Ja hyvien kirjojen kohdalla saatan vastaavasti miettiä mikä kirjasta teki vaikuttavan.)

Uutta on myös se, että osa kirjoista valikoituu nykyään luettavaksi sillä perusteella, että kirja saattaa olla hyödyksi omalle kirjoitusprojektilleni. Eli jos vaikka kirjoittaisin useassa aikatasossa etenevän kirjan tai coming-of-age kasvutarinan, saattaisin hakea referenssiä vaihtoehtoisista tavoista toteuttaa näitä asioita.

Millaisia kirjoja luen

Kirjoitin jännitysromaanin, mutta luen jännityskirjallisuutta loppujen lopuksi aika vähän. Ehkä enintään joka kuudes lukemani kirja on trilleri tai dekkari. Pidän kyllä jännityskirjoista, mutta pidän paljon muustakin. Ja nyt kirjailijana pyrin myös ammatillisista syistä lukemaan kaikenlaista kirjallisuutta. Se monipuolistaa tarinankerronnallista työkalupakkiani. Tietokirjallisuudessa on aika vahva painopiste nykyään ns. kerronnallisissa tietokirjoissa (nämä ovat siis tietokirjoja, jotka etenevät romaanin lailla). Varsinkin rikos-, jännitys- ja fantasiakirjallisuudessa kirjasarjat ovat tyypillisiä, mutta en itse tapaa seurata ainakaan pitkiä kirjasarjoja.

Suosikkikirjailijat?

Moni kirja on minulle tärkeä, mutta suosikkikirjailijoiden nimeäminen on yllättävän vaikeaa. Siis sellaisten kirjailijoiden, joiden kohdalla voin sanoa että pidän laajasti heidän tuotannostaan. Tätä kirjoittaessa tällaisia kirjailijoita ovat selvästi ehkä vain Cormac McCarthy ja Kazuo Ishiguro. Heillä molemmilla on useampi sellainen teos, joka lukeutuu vaikuttavimpiin lukemiini kirjoihin.

Jännityskirjallisuudessa Gillian Flynn on sellainen kirjailija, jonka jokaisesta kirjasta olen pitänyt. Kiltti tyttö oli erinomainen. Tämän päivän pohjoismaisista rikoskirjailijoista pidän erityisesti Camilla Grebestä ja Niklas Natt och Dagista. Miespuolisista jännityskirjailijoista olen pitänyt varsinkin Dennis Lehanen tuotannosta (Menneisyyden ote, Suljettu saari, Likaista rahaa).

Vaikuttava kirja nostattaa omaa rimaa korkeammalle

Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia on ollut oman kirjailijuuteni kannalta tärkeä kirja. Toinen tärkeä oli edellä mainitsemani Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Pidin näistä kirjoista niin, että ne varmasti ainakin myötävaikuttivat siihen että sain itse kipinän ryhtyä kirjoittamaan.

Shirley Jacksonin vuonna 1959 julkaistua Haunting of the Hill Housea on pidetty yhtenä kaikkien aikojen pelottavimmista kirjoista. Pidän itsekin siitä paljon. Ja jollain tavalla se on ehkä ollut myös merkityksellinen kirjoitusprojektilleni, vaikka en yhtäläisyyksiä näekään Jacksonin ja oman kirjani välillä. Jacksonin kirjassa ei lennä veri eikä suolenpätkät. Kauhu ja pelko luodaan hienovaraisemmin, pelkillä vihjauksilla. Juuri tämän takia teos onkin mielestäni hieno. Jackson on myös taidokas luomaan uskottavan tarinan yliluonnollisten ilmiöiden ympärille.

Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden klassikoista nostan esille vielä Henning Mankellin Kasvottoman kuoleman, eli Kurt Wallander -sarjan ensimmäisen kirjan. Kirja on hyvä, ymmärrän miksi Wallanderista tuli niin suosittu. Mutta halusin mainita Mankellin, koska hänen lähtökohtansa rikosromaanien kirjoittamiselle kuulosti niin mielenkiintoiselta. Muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän sanoi, että ei itse lue dekkareita eikä oikein edes pidä niistä. Että hänen puolestaan rikoksentekijä voitaisiin paljastaa heti kirjan alussa, jotta voitaisiin keskittyä oikeasti mielenkiintoisiin asioihin. Juuri tällaisista lähtökohdista syntyy uutta ja omaperäistä!

Jos Larssonin ja Flynnin kirjat innoittivat kirjoittamaan, niin Cormac McCarthyn kirjat, erityisesti Raja-trilogia, Tie ja Menetetty maa, ovat toimineet laadullisina kannustimina. Kun näkee ja kokee mitä kaunokirjallisuus on parhaimmillaan, tekee mieli nostaa omankin tekemisen rimaa. Ihailen McCarthyn ekonomista ilmaisutapaa. Kaikki turha on karsittu pois, kirjoissa ei ole ylimääräisiä sanoja. Ekonomisuutta on sekin, että hän ei merkitse dialogia lainausmerkein tai muullakaan tavoin. Repliikit ovat erottamaton osa tekstimassaa. Ja McCarthy jättää lukijalle aika ison roolin, sillä hän harvoin, jos koskaan, avaa kirjojensa henkilöiden päänsisäistä ajatusmaailmaa. Jää lukijan pääteltäväksi miten kirjassa esiintyvä henkilö kokee esimerkiksi väkivallan. Hemingway kirjoitti vähän samalla tavalla.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta menee samaan vaikuttavien kirjojen kategoriaan, kuin McCarthyn teokset. Kirjan englantilainen hovimestari elää edelleen vanhanaikaisten arvojensa mukaisesti, mutta maailma hänen ympärillään on jo alkanut muuttua toisenlaiseksi. Teoksessa on muutamia vaikuttavimpia kohtauksia, joita olen lukenut. Ja ne ovat vaikuttavia juuri siksi, että Ishiguro valmistelee lukijan perusteellisesti niitä varten. Tämä on myös yksi parhaita esimerkkejä sellaisista kirjoista, joka toimii hyvin äänikirjana.

Modernissa kirjallisuudessa teokset eivät välttämättä ole vahvasti yhtä lajityyppiä, vaan genre-rajat häiventyvät. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Niklas Natt och Dagin 1793 (ja sen jatko-osa 1794). 1793:sta puhutaan joissain yhteyksissä historiallisena romaanina, mutta itse en pidä sitä sellaisena. Minulle se on dekkari tai trilleri, joka sijoittuu historialliseen aikakauteen. Kirja kertoo historialliseen aikakauteen sijoittuvan tarinan modernin dekkarin ja trillerin kerrontakeinoin. Hieno tapa tehdä jotain omaperäistä. Samalla tavalla Liz Mooren Long Bright River ja Rachel Kushnerin The Mars Room – molemmat hyviä kirjoja – ovat hienoja esimerkkejä siitä, kuinka rikos- ja poliisimaailmaan sijoittuva romaani voi olla muutakin kuin kuka sen teki? -dekkari.

Kerronnallisessa tietokirjoissa, muistelmateoksissa ja autofiktiossa vaikuttavia kirjoja ovat olleet muun muassa Jeannette Wallsin Lasilinna, Tara Westoverin Opintiellä, David Sheffin Beautiful Boy, Nico Walkerin Cherry ja Anthony Ray Hintonin The Sun Does Shine – How I Found Life and Peace on Death Row.

- Villy

Villy Lindfeltin esikoistrilleri Miltä tuntuu tappaa ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Siltalan julkaisemana vuonna 2020.

Kuva: Laura Malmivaara

Esikoisromaanin kirjoittamisesta

Villy Lindfelt
Esikoistrillerini Miltä tuntuu tappaa ilmestyi vuonna 2020 Siltalalta.

Tarina, joka oli pakko kirjoittaa

Sain neljänkympin korvilla idean tarinasta, joka oli pakko kirjoittaa. Tämä oli oma lähtökohtani kirjailijaksi tulemiselle. En siis päättänyt pottatukkaisena poikana päiväkodissa, että minusta tulee isona kirjailija. Mutta piirtelin paljon sarjakuvia, notkuin pikkukaupungin paikallisessa leffateatterissa juttelemassa elokuvista ja fanitin kaikkea missä luki Stephen King tai Sam Raimi. Kauppakorkeaan mennessäni haaveilin elokuvatuottajan urasta. Työurani aloitin mainostoimistossa. Tarinat kaikissa muodoissa ovat aina olleet intohimo ja iso osa elämääni. Nyt kun katson taaksepäin niin tuntuu, että juuri näin oli tarkoitettu.

Kaikki lähti liikkeelle kirjan nimestä. Miltä tuntuu tappaa. En tiedä mistä se oikein tuli, mutta se kolahti heti. Pian sen jälkeen sain idean tarinan erikoisesta alkuasetelmasta, josta tuli lopulta kirjan kantava teema. Omaksi huvikseni mietiskelin millaisen elokuvan tai kirjan näistä lähtökohdista saisi aikaiseksi. Kaiken piti jäädä kuitenkin vain ajattelun asteelle. Mutta kun olin pari vuotta kypsytellyt tarinaa mielessäni tuntui, että tämä pitää kertoa ja kirjoittaa.

Kaapista ulos

Kun ajatus romaanin kirjoittamisesta syntyi, pidin sen alkuun salassa. En kertonut mitään kenellekään. Ensimmäisen kerran kerroin kirjoitushaaveistani vaimolleni jonain perjantai- tai lauantai-iltana keittiön pöydän ääressä, kun lapset jo nukkuivat ja olin ainakin itse saattanut ottaa lasin tai pari jotain alkoholipitoista rohkaisuksi. Sen “tunnustaminen”, että haluan kirjoittaa romaanin tuntui todella vaikealta. Se nolotti ja hävetti. En tiedä miksi. Ajattelin, että vaimoni nauraisi ajatukselle. Mutta niin ei käynyt. Se oli suuri helpotus. Se oli ensimmäinen iso askel kohti kirjan kirjoittamista, että vaimoni ei nauranut kirjoitushaaveilleni.

Itse asiassa koko sinä aikana kun kirjoitin romaania en kertonut projektista kenellekään vaimoani ja kahta tytärtäni lukuun ottamatta. Miksi? Olen aina toiminut niin, että jos olen epävarma jostain (eli itsestäni), en kerro tekemisistäni tai tavoitteistani ennen kuin koen että kukaan ei voi enää horjuttaa minua asiassa. Siksi “tulin ulos” kirjan kanssa vasta kun kustannussopimus oli allekirjoitettu.

Valmistautuminen ja kirjoitustyön aloittaminen

Idea kirjasta syntyi ehkä muutama vuosi ennen kuin kirjoitin sanaakaan käsikirjoitusta, eli käytännössä noin viisi vuotta ennen kuin maaliskuussa 2020 luovutin käsikirjoituksen kustannustoimittajalle viimeistä (mutta työlästä) editointikierrosta varten. Varsinainen kirjoitusvaihe kesti reilut pari vuotta. Tätä edelsi vielä noin puolen vuoden mittainen suunnitteluvaihe. Itse käsikirjoituksen kirjoittaminen oli siis reilun kahden vuoden projekti.

Alkuun tein vain muistiinpanoja tarinasta. Kirjoitin kaikenlaisia asioita joita halusin kirjaani sisällyttää. Kohtauksia, henkilöhahmoja, juonen kannalta keskeisiä tapahtumia, tunnelmaa. Karkealla tasolla hahmottelin tarinan kokonaisuudessaan ennen kuin aloin kirjoittaa käsikirjoitusta. En kuitenkaan tehnyt insinöörimäisen yksityiskohtaista kohtaussuunnitelmaa ennen kirjoitustyön aloittamista. Tiesin miten kirja alkaa ja loppuu ja mitä olennaista siinä välissä tapahtuu ja koin tämän riittäväksi muistiinpanojen ohella. Jossain vaiheessa piti sitten uskaltaa ryhtyä kirjoittamaan.

Iso välietappi

Yksi merkittävä välietappi oli kun olin kirjoittanut kymmenen liuskaa valmista tekstiä. Annoin tekstin vaimolleni luettavaksi ja ajattelin, että jos hän nauraa sille niin tämä oli tässä. Mutta hän ei nauranut tälläkään kertaa, vaan suorastaan kannusti jatkamaan. Niinpä jatkoin kirjoittamista.

Muutama sana työskentelystä

Kirjoitusprosessin aikana luin paljon romaaneja, mutta luin niitä nyt myös tavoitteellisesti, eli luin teoksia joista ajattelin olevan hyötyä projektilleni. Luin ja luen myös edelleen luovaa kirjoittamista koskevaa kirjallisuutta paljon. Katsoin mitä yliopistojen kursseilla luetaan (Harvardista lähtien) ja luin samoja kirjoja. Kävin myös muutaman kirjoittamiseen liittyvän verkkokurssin. Luin netistä arvostamieni kirjailijoiden haastatteluja (suosittelen tätä kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille). Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa sellaisia paneelikeskusteluja, jotka liittyivät kirjoittamiseen. Sain näistä työkaluja, varmuutta ja itseluottamusta kirjoittamiseen.

Kun aloitin kirjoittamisen, kirjoitin tärkeimmän alkukohtauksen ja sen jälkeen loppukohtauksen. Näiden väliin lähdin kirjoittamaan kohtauksia lineaarisessa järjestyksessä, eli siinä järjestyksessä kuin lukija niitä lukee. Itselleni toimiva tapa oli se, että mietin kohtaukset melko pitkälle valmiiksi ensin vain päässäni ja vasta sitten “dokumentoin” ne paperille. Eli ennen kuin aloin kirjoittaa, tiesin jo miten haluan aloittaa kohtauksen, mitä siinä pitää tapahtua, mihin sen pitää päättyä. Mitä tapahtuu sen jälkeen. Kirjoitin kannettavalla, iPadilla ja kännykällä. Kotona, kahvilassa, parkkipaikalla, milloin missäkin. Koko ajan tein ja täydensin samalla myös kirjaa koskevia muistiinpanoja.

Julkaistava kirja on ehkä kolmastoista versio käsikirjoituksesta. Joitain kohtauksia ja kappaleita olen kirjoittanut uusiksi varmasti toista sataa kertaa. Vaikka moni asia on muuttunut, tarina on olennaisilta osin edelleen sama. Mutta sen olen nyt oppinut, että kirja tehdään vasta editoinnissa. Sen tajuaminen oli samalla huojentavaa. Käsikirjoituksen ensimmäisen version ei tarvitse olla edes lähellä julkaisukelpoista kirjaa.

Käsikirjoituksen lähettäminen

Kun olin muutaman kierroksen itse editoinut käsikirjoitusta lähetin sen kustantajalle. Halusin saada palautetta mihin suuntaan tekstiä pitäisi kehittää ja en keksinyt oikein muutakaan kuin tarjota käsikirjoitusta kustantamolle. (Jälkeenpäin ajatellen lähetin sen varmasti aivan liian aikaisin, mutta en tiedä olisinko voinut oikein toisin tehdä siinä tilanteessa.)

Lähetin käsikirjoituksen myös Kriittisen korkeakoulun arvostelupalveluun, jonka palaute (kahdeksansivuinen analyysi) oli paitsi kirjoittamisen kannalta arvokasta, myös rohkaisevaa. Vasta tässä vaiheessa googlailin ensimmäistä kertaa mitä tarkoittaa se, että tarjotaan käsikirjoitusta kustantajalle. Järkytyin, kun sain selville kuinka pieni on todennäköisyys saada kustantamoilta edes palautetta käsikirjoitukselle, kustannussopimuksesta puhumattakaan. Onneksi googlasin näitä asioita vasta tuolloin, sillä en tiedä olisiko sillä ollut vaikutusta kirjoitusprojektiin jos olisin tiennyt niistä aiemmin. Toisaalta jos olen jonkun asian suhteen ollut intohimoinen, olen usein yrittänyt heikoista todennäköisyyksistä huolimatta.

Vastausta odotellessani myös tajusin, että en kirjoittanut tätä itseäni varten. Tämä ei ollut terapiaa, ei mikään pöytälaatikkoprojekti, kirjoitin kirjaa muiden luettavaksi. Halu saada kirja julkaistuksi kasvoi. Melko nopeasti Kustannusosakeyhtiö Siltalasta reagoitiin käsikirjoitukseen, alkoi sähköpostikirjeenvaihto ja syksyn 2019 käytin siihen, että muokkasin tekstiä heiltä saadun palautteen pohjalta. Tammikuussa 2020 allekirjoitin Siltalan kanssa kustannussopimuksen, se oli upea ja tunteellinen hetki. Käsikirjoituksen muokkaus jatkui. Kun kirja ilmestyy elokuussa 2020 on kulunut noin vuosi siitä, kun lähetin käsikirjoituksen kustantajalle. Nyt ajatellen se on mielestäni aika lyhyt aika, vaikka odotus silloin tuntui lähes sietämättömältä.

Kustannusosakeyhtiö Siltalan toimisto 31.1.2020. Nimet paperissa ja hymy herkässä. Vasemmalla Touko Siltala, kameran takana toimituspäällikkö Sari Rainio.

Kustantajan rooli kirjan viimeistelyssä

Kirjan kannessa on yleensä vain yksi nimi. Se antaa väärän kuvan siitä, että kirja olisi vain yhden ihmisen työn tulosta. Olen kiitollinen kustantajalle siitä, että he näkivät lähettämässäni käsikirjoituksessa potentiaalia, ottivat riskin ja tekivät päätöksen kirjani julkaisemisesta. Mutta erityisen kiitollinen olen siitä, että olen saanut paljon kaistaa äärimmäisen ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta. Kun tunteet kävivät pohjamudissa sen jälkeen kun olin lähettänyt käsikirjoituksen (kun luin netistä todennäköisyyksiä ja ajattelin että tämä oli sitten tässä), sisuunnuin ja päätin vastausta odotellessani että jos olen jo näin pitkällä niin julkaisen kirjan vaikka omakustanteena jos ei muu onnistu. Mutta tuo kirja ei olisi ollut laadullisesti samaa tasoa kirjan kanssa, joka muotoutui kustannustoimittajayhteistyön tuloksena. Kiitos kustannustoimittajan arvokkaan työpanoksen, olen sitä mieltä että kirjasta on nyt syntymässä paras mahdollinen versio.

Tunnelmat julkaisun ympärillä

Romaanin kirjoittaminen on ollut yksi antoisimmista, mutta myös älyllisesti haastavimmista asioista joita olen tehnyt. Se onkin yksi syy miksi arvostukseni kirjailijoita kohtaan on noussut suunnattomasti. Varsinkin esikoiskirjailijoita, sillä tajuan nyt millaisia todennäköisyyksiä vastaan he taistelevat omia intohimoja toteuttaessaan. He antavat kaikkensa, niin minäkin tein, ilman b-suunnitelmia tai takeita onnistumisesta.

- Villy

Villy Lindfeltin esikoistrilleri Miltä tuntuu tappaa ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Siltalan julkaisemana vuonna 2020.

Kuva: Laura Malmivaara